Kävelin kesällä reilussa vuorokaudessa yli 100 000 askelta Lapin tuntureilla. Ei ollut koko ajan kivaa, erityisestikään loppumatkasta, kun jalkaan sattui, pohjoistuuli piiskasi nollakelissä ja tunturin laki tuntui saavuttamattomalta.
Viimeisessä nousussa Pallastunturille tajusin, että vaikka patikointi kuinka teki kipeää eikä enää yhtään huvittanut loputon kapuaminen, niin kukaan ei tulisi minua hakemaan tiettömän tunturin kivikkoiselta rinteeltä. Itse on matka kavuttava– itse on päätettävä millä mielin ja mitä ajatuksia ajatellen. Kaukana olivat onnen avaimet pohjoisen kiviseltä rinteeltä, vaikka pohjoisen luonto oli mitä mahtavin: ympärillä muutaman miljardin vuoden takaiset tulivuoret, jotka ovat ajan saatossa hioutuneet tutuiksi avaran tuulen tuntureiksemme.
Tajusin, ettei itku auta näilläkään markkinoilla. Oivalsin: olen siellä missä ajatuksenikin ovat. Jos ajattelen väsymystä, hiertävää reppua, pökkelyyttään kipeytynyttä vasenta polvitaivettani, niin olen sitten siellä väsymyksessä, hiertämisessä ja kivussa. Ehkä voisin olla jossain muualla – minne pakottaisin ajatukseni?
Päätin etsiä maailman kauneinta kiveä. Katse kun rinnettä kavutessa muutenkin viistää maata, niin samalla sitä voi etsiskellä sitä kauneinta kiveä. Olo keveni – samasta repusta, kipeästä jalasta ja saavuttamattomasta tunturin laesta huolimatta. Aikani kiveä katseella etsiskeltyäni (olin liian väsynyt poimimaan yhtäkään kiveä) päätin kirjoittaa aiheesta pienen tarinan, tämän. Sekin vei pois ajatukset kehon kaikista kivistyksistä.
En epäile, etteikö tämä hyvinvointiyhteiskunta olisi minut jotenkin tunturin rinteeltä pois hilannut, jos täydellinen tenä olisi eteen tullut. Onnea oli kuitenkin onnistua: vaikeassa kipeässä tilanteessa suuntaamaan ajatukset siihen, jotka veivät matkaa eteenpäin.